Viimeiset päivät Ghanassa hujahtivat hyvästien ja hyvän ruoan merkeissä aivan liian nopeasti. Matka Suomeen sujui hyvin, mutta jotain oli jäänyt Ghanaan. Nimittäin sydämeni.
Muistan edelleen elävästi sen päivän, kun saavuin jouluna 2015 takaisin Suomeen. Reissu oli ollut ihana ja samalla kuluttava kaiken maailman vaivojen ja mahatautien ohella. Malariaan en onneksi sairastunut kertaakaan. Suomi oli pimeä, kylmä, tyhjä ja epäystävällinen. Olin laihtunut 12kg ja sain läheisiltäni siitä paljon huomiota, "Oho, näytätpä hyvältä! Mitä oikein puuhailit Ghanassa?" Vastaukseni oli kaikille sama: "Opin juomaan kaljaa ja kävin paskalla kaksi kertaa päivässä."
Muista asioista emme sitten puhuneetkaan. Se tuntui pahalta, sillä tiesin puhuvani Afrikasta koko ajan. Tuntui myös pahalta, että kukaan ei kuunnellut tai ymmärtänyt. Halusin kertoa kaiken lämpimästä ja eksoottisesta maasta sekä oivalluksistani. Tuntui siltä, että olisin ollut evankeliumia saarnaava erakko keskellä Helsingin Rautatieasemaa, jonka ohi ihmiset kulkevat kuin en olisi olemassa. Pian ymmärsin käyväni läpi vahvaa kulttuurishokkia omassa kotimaassani. Olin lähtenyt täysillä elämään ghanalaista elämää ja paluu arkeen oli kovempi kuin osasin odottaakaan.
Palattuani asuntooni tavaran määrä tuntui kammottavalta. Olin elänyt 3 kuukautta rinkallisella tavaraa ja sekin tuntui liialliselta ylellisyydeltä. Joidenkin ghanalaisten koko omaisuus mahtui Prisman muovikassiin! Aloin käymään tavaroitani läpi ja näin monet esineet ja tavarat aivan uusin silmin: turhaa, roskiin, anna pois, myy eteenpäin. Tammikuun aikana myin melkein puolet omaisuudestani, vaikka oikeastaan en alun perinkään omistanut kovin paljoa tavaraa. En kuitenkaan kadu sitä ollenkaan.
Onneksi monesta asiasta selviää ajan kanssa, myös kulttuurishokista. Näin muutaman vuoden reflektoinnin jälkeen olen erittäin tyytyväinen koko reissuun. Sillä on ollut valtava vaikutus elämänasenteeseeni sekä muokannut ammatillista otettani sosionomi-kirkon nuorisotyönohjaajana. Toivon, että se pysyisi ja pysähtyisin edelleen ihmisten luokse kuuntelemaan.
Tänä päivänä ikävöin edelleen väen paljoutta, tervehtimistä, small talkia, aitoa kohtaamista. Kaipaan marketteja, kauniita kankaita, kauniita ihmisiä ja vielä mahtavampia kampauksia sekä tietenkin ystävääni Danielia, joka toimi harjoitteluohjaajana St. Paulin luterilaisessa koulussa.
Suosittelen jokaiselle itsensä haastamista, uskallusta ja rohkeutta halua nähdä maailma uusin silmin. Valmistaudu menettämään sydämesi uskomattomiin asioihin ja ihmisiin sekä rakastamaan maailmaa kaikkine iloineen ja kauheuksineen. Jokainen pystyy siihen, jos vain uskoo itseensä! :)
Obroni kuittaa pitkän hiljaisuuden jälkeen! ❤ ☮
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti