maanantai 30. marraskuuta 2015

Two week holiday starts now!

Kahden viikon loma on vihdoin alkanut ja jo viikonlopun aikana pääsin kokemaan huikeita asioita!

Lauantaina kävin harjoitteluohjaajani Danielin kotona Adentassa (n. 1,5h matka Accrasta). Hänen äitinsä ompelee minulle perinteisen ghanalaisen mekon ja hameen. Mitat oli otettu aikaisemmin ja olin tuonut kankaat paikan päälle, mutta harmillisesti kuukauden aikana multa on lähtenyt vyötäröstä ja lantiosta 3 senttiä! Vaatteita pitänee siis vielä kaventaa. Kun saavuin heidän asunnolleen Daniel tuli minua vastaa päällään bokserit ja kädessään juuri tapettu kukko. Näky jota en todellakaan odottanut. Toivottavasti en vaikuttanut järkyttyneeltä, sillä yleensä olen nähnyt hänet puku päällä ja nahkalaukku olalla. Tänään söisimme lounaaksi fufua ja pääsin auttamaan ja seuraamaan miten sitä valmistetaan. Vihanneksia silputtiin ja muussattiin. Cassavaa ja plantainia keitettiin sekä pilkottu kukko haudutettiin vihanneksissa. Näin kun Danielin äiti leikkasi kukon taitavasti osiin, siitä ei jäänyt melkein yhtään hävikkiä! Ainoastaan suolet. Keitetty cassava ja plantaina hakattiin muussiksi isolla kepillä puukulhoon, kunnes siitä tuli taikinaa. Taikina jaettiin kippoihin ja sekaan kaadettiin keitettu kukko ja kastike. Ja oli kuulkaa hyvää! Illalla Daniel vei minut puistoon ja kävimme pelaamassa pari erää biljardia. Pelin alussa halliin tuli sähkökatkos, joten jatkoimme peliä ja oluen juontia tunnelmallisesti kännykän taskulampun valossa. Kun olimme jo etsimässä tro trota takaisin kotiin, törmäsimme matkalla jazz-clubiin, jonne jäimme vielä kuuntelemaan hyvää musiikkia. Tällaisista iloista mä tykkään! Ollaan ja hengataan, ei ole kiire minnekään ja käydään jossain spontaanisti.

Sunnuntaina Emmi oli kutsunut mut Winnebaan paikallisten kavereiden kanssa. Tavattiin Emmin kanssa Old Barrierilla yhdeksän aikaa ja odotettiin yli kolme tuntia, että muut saapuvat paikalle. Matkattiin kahdella autolla ja moottoripyörällä Winneban Arena–uima-altaalle pelaamaan ja uimaan. Päivä oli mukava, mutta aivan liian moni mies lähestyi ja kosi tuona päivänä, mikä vei energiaa. Ennen lähtöä syötiin vielä kanaa, vuohen lihaa ja riisiä. Oon maininnut aikaisemminkin, mutta sanon vielä uudelleen: tykkään tosi paljon ghanalaisesta tavasta syödä ruokaa! Ateria on laitettu isolle astialle ja kaikki syövät samasta astiasta, tietenkin sormin oikealla kädellä. Kun oltiin lähdössä takaisin Old Barrierille pääsin moottoripyörän kyytin. Kuski kysyi että pidänkö vauhdista ja menin vastaamaan että kyllä. Ja sitten mentiin! Fiilis oli ihan mieletön: oli pimeää, tummaa taivasta vasten näkyi vielä tummemmat kukkulat joiden varrella oli asuntojen valaistuksia. Edessä näkyi poikittaisasennossa makaava Orion mikä oli hassua, sillä Suomessa se on pystyssä. Välillä tie oli tyhjä ja välillä pujoteltiin autojen välissä pahimmissa ruuhkissa. Kävimme oluella paikallisessa baarissa, jossa törmäsin Karimiin. Tapasin Karimin ensimmäisen kerran Osussa muutaman ystäväni kanssa. Karim heitti minut Old Barrierilta Asylum Downiin omalla moottoripyörällään, tällä kertaa mentiin ilman kypäriä. Ajellessa mieleeni tuli Emmin sanomat sanat: "No ainakin se on henki veks, jos jotain käy" (viitaten siis siihen, että mielummin henki pois kuin neliraajahalvaus tai muuta). Meillä kävi myös hyvä tuuri, sillä bensa loppui juuri bensa-aseman kohdalla :D Ei pahempi päivä ensimmäiseksi adventiksi.

Tiistaina ollaan lähdössä Emmin kanssa reissuun, eikä tiedetä milloin tullaan takaisin Accraan. Tarkoitus on käydä Volta Regionin korkeimmalla vuorella, Wli Fall-vesiputouksella ja jatkaa matkaa siitä jonnekin. Mikäli musta ei ala kuulua mitään, ei tarvitse hätääntyä. Todennäköisesti nautin olostani niin paljon, etten palaa enää takaisin Suomeen ;)

torstai 26. marraskuuta 2015

Crazy little things called Love

Muistan kun olin pieni, isä sanoi aina että pitää muistaa pestä korvat hyvin, etenkin korvien takaa. En ole koskaan noudattanut tätä käskyä niin hyvin kuin Ghanassa. Punaista hiekkaa on koko ajan ihan joka paikassa! Vaikka olisin jynssännyt itseni puhtaaksi aamulla, olen jo 15 min kävelymatkan jälkeen likainen ja hikinen. Siksipä Ghanaan lähtiessä on hyvä ottaa mukaan sellaisia vaatteita, jotka saa mennä pilalle. Etenkin kengät eivät selviä täällä hengissä kovinkaan pitkää! Huonojen vaatteiden lisäksi kannattaa ottaa muutama siistimpi asukokonaisuus (etenkin pitkähihaisia ja lahkeisia hyttysten takia), sillä yöelämä Ghanassa on ihan mieletöntä ja siellä on mukavaa pitää hieman siistimpää vaatetta yllä.

Tämä viikko on viimeinen St. Paulin luterilaisessa koulussa. Olen koittanut nauttia koulun tunnelmasta kaikin siemauksin ja olemme pitäneet enemmän kuin hauskaa lasten kanssa. Tein myös pienen kyselyn opettajille työhyvinvoinnista ja työympäristöstä, jonka kokoaminen on vienyt aikaa. Lopullisen raportin ojennan huomenna perjantaina rehtorin käteen, sillä silloin mulla on viimeinen päivä. Nyyh! Eniten mulla tulee ikävä niitä hetkiä, kun ollaan askarreltu ja piirretty lasten kanssa juttuja luokkaan!







Coloring numbers was very popular in the class


And even our class teacher got exited about it!
Afrikkalaiset, etenkin naiset ovat täällä niin hyvännäköisiä ja kauniita! Jo se, miten he kantavat omaa kroppaansa on jotain todella upeaa. Eniten mun huomiotani on vienyt kuitenkin naisten hiukset, lettiä on ihan joka lähtöön. Mutta lapsilla vasta mielikuvituksellisia kampauksia onkin ja niinpä mun piti valikoida suuresta määrästä parhaat:









Ja kävinpä muuten yksi viikonloppu Jehovan Todistajien viikonlopun kestävässä seminaarissa, joka oli viittomakieleksi. Mun harkkaohjaaja oli kutsunut mut käymään siellä ja tapahtuma oli ihan mieletön. Siellä myös kastettiin uskoon neljä tyyppiä!


Audience is waiting for the people to be baptised


The day was long and hot, so small naps were in need!
Enää muutama viikko jäljellä ja sitten pitää palata takaisin Suomeen. Huomaan myös, etten malta kirjoittaa blogia ollenkaan, kun haluaisi vaan elää ja olla täällä. Jos mulla ei olisi Suomessa miestä ja opinnot kesken, jäisin tänne heti. Siis ihan heti. Porin tytöt Henriikka ja Eveliina lähtevät huomenna Gambiaan jatkamaan harjoitteluaan, mikä on myös konkreettinen merkki omasta kotiinlähdöstä. Tänään tirautinkin jo muutaman kyyneleen tätä blogia kirjoitellessani. En mä halua lähteä. Vaikka täällä on kuuma, hiki ja likaista koko ajan, täällä on myös niin paljon muuta: Ruokaa! Tro trot! Taxit! Ihmiset! Ja tietenkin mieletön kulttuuri! Oh well, crazy little things called Love.

maanantai 16. marraskuuta 2015

15 min walk to the school

Olen asunut kaksi kuukautta Asylum Downissa. Periaatteessa yksin, sillä Joe reissaa paikasta toiseen ja on hyvin satunnaisesti kotona. Muita tyyppejä on pitänyt muuttaa viereiseen huoneeseen, mutta ketään ei ole näkynyt. Toisaalta, yksin asuminen on tuntunut tosi hyvältä ja olen tehnyt muutamia huomioita, joita Suomessa en ole tajunnut (note: en ole koskaan aikaisemmin asunut yksin):
    1. ruoan valmistaminen yhdelle henkilölle on äärimmäisen tylsää
    2. en tiennyt, kuinka paljon multa oikeasti lähtee hiuksia päästä

Arkiaamuisin en yleensä syö aamupalaa kotona, vaan kerään sen matkalla kouluun. Yhdestä paikasta saa paikallista maissipuuroa, koosea (papupalloja) ja vaaleaa pullaleipää, toisesta saa hedelmiä ja kolmannesta piirakoita. Tykkään tosi paljon siitä, että kun ostaa ruokaa täytyy välillä käydä useammassa kojussa hakemassa tarvittavat elintarvikkeet. Ja aina ei löydy sitä mitä haluaisi. Paitsi jos menee Shopriteen, sieltä löytyy kaikki samasta paikasta yleensä kalliimpaan hintaan. Matkan varrella on myös aina tyyppejä, jotka toivottaa hyvää huomenta ja kysyy kuulumisia. Muutama vakkari-tyyppi löytyy, kuten eräs vanha rouva joka myy appelsiineja sekä hinausautojen konepellillä loikoilevat nuoret miehet.

Matka koululle ei ole pitkä, mutta sen aikana pääsee näkemään aina kaikenlaista. Kymmenen tai viidentoista minuutin aikana näkee aina ihan sikana kodittomia, eritysesti Kandan alueella sijaitsevan sillan alla, jonka Ghanan ensimmäinen presidentti on kuulemma rakentanut. Monet loikoilevat siellä sun täällä, istuvat ja kerjäävät sekä osa nukkuu jonkinlaisen liinan alla. Se on aika kammottavan näköistä, sillä mun mielestä ne näyttävät ihan ruumiilta, joiden päälle on laitettu lakana suojaksi. Välillä sillan alla on niin paljon kodittomia, että mun pitää välillä hyppiä niiden yli.

Mutta eniten matkalla näkyy roskaa. Kaikkialla. Täällä ei tunneta sellaista sanaa kuin luonnonsuojelu tai kierrätys. Kun käyt ostamassa jotain ihan mistä vaan, kaikki pakataan pieneen muovipussiin. Siis ihan kaikki! Vaikka ostaisit ilmaa, sekin pakattaisiin pieneen mustaan muovipussiin. Vesi on pakattu pieneen 500ml pussiin, josta puraistaan kulma auki ja pussin tyhjennettyä se heitetään kadulle, mutta ei täällä kyllä pahemmin roskiksiakaan ole näkynyt. Paikallisilla on muuten uskomaton taito juoda puolilitraa nanosekunneissa! Joskus kadulle on levitetty biojätteitä, jotka kuivatetaan ja sitten tuodaan lampaat ja vuohet rouskuttamaan kuivat jätteet pois.

Rivers are full of trash

Beach, also full of trash


Ghanassa on ihan huikea määrä ihmisiä, noin 25 miljoonaa! Kuvittele Suomea puolet pienempi maa, jossa on melkein viisi kertaa enemmän ihmisiä kuin Suomessa ja ilman kunnollisia saniteettitiloja. Täällä näkee joka päivä vähintään viisi äijää kusella jossakin, mutta eniten mua hirvittää se, että ihmiset paskoo jokiin ja ojiin. Vaikka sadekausi on ohi, täällä silti sataa melko usein. Sateen aikana on aina tulvia ja tulvien myötä todella paskaiset vedet virtaa kaduilla. Täällä todellakin saa miettiä, mihin astuu!

Mutta takaisin koulureitille. Matkan aikana mun pitää myös ylittää Ring Road, joka on yleensä melko ruuhkainen. Liikennevaloja on siellä sun täällä, mutta mikään niistä ei toimi. Tie täytyy siis ylittää valppaalla silmällä, sillä autot eivät anna täällä tilaa (valkoisillekaan). Olenkin oppinut  ajoittamaan tienylitykset melko hyvin, mutta välillä ollut läheltä piti-tilanteita. Koulupäivän jälkeen Ring Road on ihan tukossa, sillä täällä on alkanut joulusesongit. Silloin tien ylittäminen on hieman helpompaa, kun autot liikkuvat jonossa hitaasti. Mutta koen edelleenkin kummalliseksi kävellä autojen keskellä isolla autotiellä.

Viime viikkona on ollut niin paljon menoa kaikkialle, ettei kotona ole tullut juuri oleskeltua. Myös viimeisen viikon aikana eriyisesti Accrassa on ollut ihan sika kuuma! Niin kuuma, että mulle ei maistu ruoka enkä jaksa tehdä yhtään mitään. Niin kuuma, että mulla on välillä tosi huono olo. Mutta tähän kuumuuteen auttaa kylmä olut. Suomessa en juuri koskaan juo olutta, mutta täällä sitä on tullut juotua jos jonkin verran. Eikä mitenkään juhlimisen merkeissä vaan ruoan kanssa tai muuten vaan pitkän koulupäivän jälkeen. Mutta armoton hikoilu on tuonut melko pahaa suolan ja magnesiumin puutosta, joka näkyy huippauksina ja lihaskramppeina. Vettä pitäisi juoda täällä ainakin 3 litraa päivässä. Myös hyttyset ovat suurin vaiva ja illalla hengailun jälkeen olen usein täynnä hyttysen puremia suihkeista sun muista huolimatta. Yksi ilta olin toden teolla syöty ja ne puremat kutisi niin paljon, että ette voi kuvitellakaan!

One evening I was seriously eaten by mosquitoes

Gladly we have an aloe vera plant, which helps with the itchiness

Se mistä olen erityisesti iloinnut viime aikoina, on onnistunut kakka! Vaikka pahimmilta vatsataudeilta olen toistaiseksi säästynyt, on mahalaukun sisältö ollut joka kerta vertaansa vailla. Vaikka moni ajattelee, että turistiripuli on suurin haaste reissussa, voi vatsa toimia myös täysin päinvastaisesti. Molempia haasteita on ollut vatsan kanssa ja vain toiseen on ollut lääkettä. Luojalle kiitos, että pitkien reissujen aikana vatsa on toiminut suhteellisen hyvin!

Enää kuukausi aikaa seikkailla Ghanassa ja elämä täällä rullaa tosi hyvin. Mulla ei juurikaan koti-ikävää ole ollut ja pian koittava lähtö Suomeen alkaa jo vähän itkettää. Kelatkaa, 28 päivää jäljellä!

perjantai 6. marraskuuta 2015

Adventure to Ada and Togo

Mid term kokeiden jälkeen täällä vietetään mid term lomaa, joka alkoi torstaina ja päättyi tiistaina. Eli 4:n päivän loma tiedossa! Perjantai aamuna lähdettiin isommalla porukalla Adaan, rannikkokaupunkiin, jossa Volta-joki yhdistyy Atlantin valtamereen. Tapasimme muiden suomalaisten tuttujen kanssa Osussa, josta suuntasimme kohti Adaa. Vaikka trotrota on tullut käytettyä useamman kerran, jokainen matka on omanlaisensa: tällä kertaa pysähdyttiin korjaamaan pakun ovi, sillä se ei meinannut pysyä kiinni ollenkaan. Kuulimme myös kummallista ääntä matkan aikana ja pian tajusimme, että pakun peräkontissa kyyhötti vuohi. Päätepysäkiltä meidän tuli ottaa vielä moottoripyörätaksit lähemmäs määränpäätä. Yhteen moottoripyörään tungettiin kolme ihmistä (kuski mukaan lukien) reppuineen kaikkineen ja matka jatkui ilman kypäriä. Mutta oli se kyllä hurjan siistiä! Adaan saavuttuamme tilasimme ruokaa, jota odottelimmekin yli kolme tuntia. Illemmalla tytöt menivät vielä uimaan Volta-joelle, mutta palasivat pian takaisin sillä joesta löytyi pieniä matoja, jotka purivat kuin hyttyset.

Tilapia, what I waited for more than 3 hours
Those eyes! He's looking for treats

The huts where we stayed over for one night
The hut from inside
Lauantaina minä ja Emmi jatkoimme matkaa kahdestaan kohti Togoa, sillä halusimme ylittää rajan. Näin saisimme samalla uusittua meidän viisumin. Alunperin meidän piti tehdä se Accran Immigrationissa, mutta meille selvisi, että meidän tulisi hankkia Ghanalainen ID-kortti, joka maksaisi 400 cediä! (+ käsittelykustannukset päälle) Jatkoimme matkaa veneellä, joka maksoi 50 cediä per nenä. Aluksi kauhistelimme hintaa, mutta päätimme kuitenkin maksaa koko hinnan. Maksun jälkeen ennen lähtöä Emmi kuuli Adassa asuvalta tyypiltä, että iso yhtiö haluaa ostaa tämän pienen kylän, jotta voi rakentaa rikkaille luksus rannan ja paikallisten pitäisi muuttaa pois. Kylä aikoo tehdä kaikkensa pitääkseen tämän alueen, sillä kylän menettäminen tarkoittaisi myös oman elinkeinon menettämistä: tyypit on aina kalastanut tällä alueella! Tämän jälkeen ei harmittanut maksaa kylälle suurta summaa vene-reissusta

The boat took us from Ada to somewhere
Abandoned ship between Volta river and Atlantic Ocean
Matka Togoon oli äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä suurimmaksi osaksi meillä ei ollut mitään käryä missä me oikeasti oltiin. Otimme veneen Adasta jonnekin. Täältä jostain otimme taksin jonnekin, josta otimme trotron kohti Togon rajaa. Trotrossa tutustuimme vanhempaan rouvaan, joka oli myös matkalla Togoon ostamaan tuotteita ja palaisi takaisin Ghanaan saman päivän aikana. Lyöttäydyimme hänen seuraansa, mikä teki myös rajan ylittämisestä helpompaa. Rouva auttoi meitä monissa tilanteissa, kun virkamiehet ihmettelivät mitä me oikein halutaan tehdä Togossa. Olin myös unohtanut keltakuume-rokotuskorttini Asylum Downiin, mutta Luojalle kiitos toimivasta internetistä ja servereistä! Olin skannannut kaikki dokumentit etukäteen ja laittanut ne serverille, joten sain ne esille Emmin älyphelimen ansiosta. Elektroninen rokotuskortti kelpasi onneksi rajalla. Monien toimistojen, leimojen ja papereiden täyttämisen jälkeen vaihdoimme cedejä Togon valuuttaan ja matkustimme rouvan kanssa isoon markettiin. Vaikka Togossa on paljon samaa kuin Ghanassa, huomasi eron heti kun raja oli ylitetty. Mm. Tiet olivat hyvässä kunnossa ja roskaa ei ollut läheskään niin paljon maassa kuin Ghanassa. Togossa oli myös melko turvaton olo. Ihmiset eivät osanneet englantia ja monet varoittelivat meitä pitämään laukuista hyvää huolta. Myös paikalliset pitivät omista laukuistaan tiukasti kiinni, joten varoitukset olivat aiheellisia. Jossain vaiheessa joku tuli sanomaan jotain rouvalle, joka opasti meitä ja rouva käveli tämän jälkeen meidän selän takana koko loppuajan. Rouva ei sanonut missään vaiheessa mistä on kyse, mutta minulle tuli tunne, että joku aikoo ryöstää meidät.

Palatessamme kipitimme nopeasti marketilta rajalle. Söimme päivällistä ennen kuin ylitimme rajan takaisin Ghanaan ja Emmi meinasi unohtaa reppunsa Togoon. Lariamilla (malaria-lääke) oli tässä varmaan oma osansa, mutta onneksi reppu löytyi. Ylittäessä rajaa tunnelma oli leppoisampi, sillä ghanalaiset virkamiehet lähinnä flirttailivat meille ja olivat kiinnostuneita missä päin Ghanaa tällä hetkellä majailimme. Moni heistä halusi "tarkistaa" passin, jonka jälkeen kysyttiin ovelasti ikää ja puhelinnumeroa sekä olimmeko naimisissa. Tärkein kuitenkin onnistui, nimittäin saimme viisumiimme 60 päivää lisäaikaa ilman 400:n cedin ID-korttia! Ilta oli jo pitkällä ja meillä ei ollut hajuakaan mihin me tämän jälkeen suunnattaisiin. Rouva, joka oli ystävällisesti opastanut ja pitänyt meistä huolen tarjosi omaa kotiaan majapaikaksi. Päätimme ottaa tarjouksen vastaan, sillä ei meillä oikein parempaakaan vaihtoehtoa ollut ja matkustaminen hänen kanssaan olisi ainakin turvallisempaa. Matkalla rouvan kotiin ilta pimeni nopeasti. Päästyämme perille oli aivan pilkkopimeää ja tähdet loistivat kirkkaana taivaalla. Olimme saapuneet Dzita-Agledomi kylään, joka oli lähellä Atlantin valtamerta. Koko alueella oli pelkkää hiekkaa (kuten Adassakin) ja paikalliset talot oli tehty savesta ja oljesta. Meidät vietiin rouvan Family Houseen, johon koko suku kerääntyi kuuntelemaan meidän tarinamme ja keitä me oikein olemme. Uskomatonta oli se, että kun ihmiset näkivät meidät, he iloitsivat ja toivottivat heti tervetulleeksi. "You're welcome!" oli osalla ainoa lause, jonka osasivat englanniksi. Muutoin he puhuivat eweä. Family House oli kylän hienoin rakennus, jonka rouvan miehen veli oli rakentanut. Vaikka kylä oli köyhä, meille silti annettiin parasta mitä heiltä löytyi. Kävimme suihkussa ja lopulta istuimme pienessä olohuoneessa pelkät pyyhkeet päällä, mutta niin oli koko suvullakin pelkät pyyhkeet yllään.

Family House, bedroom

Our toilet and shower
Sunnuntai aamuna heräsimme puoli seitsemän aikaan ja meidät istutettiin huoneeseen, jossa oli hyvin vanha rouva kertomassa jotain eweksi. Istuttiin siinä ja ihmeteltiin sekä meille tarjottiin paikallista "teetä" eli kaakaota. Siinä huoneessa missä istuimme oli oljista tehty matto, jossa vanha rouva nukkui sekä tyyny ja hyttysverkko. Huoneen nurkassa oli muutama muovikassi. Jotenkin siinä tuli semmoinen fiilis, että oon tekemässä Arman Alizadin tyylistä Viimeinen ristiretki-dokumenttia afrikkalaisesta heimo-kulttuurista, sillä ihmettelin miten vähällä ihmiset osaa elää sekä mun edessäni oli rouva, joka puhui kieltä jota en ymmärtänyt. Lisäksi vieressämme oli nuorempi mies joka välillä tulkkasi meille.

Aamiaisen jälkeen siirryttiin tämän rouvan asuntoon, joka oli auttanut meitä Togon rajalla. Hänen nimensä oli Mary. Odottelimme, että Mary vaihtaa vaatteet ja sen jälkeen hän vei meidät kylän temppeliin. Temppelissä astuimme huoneeseen, jossa oli värikäs jumala-patsas ja jota piti tervehtiä polkemalla jalkaa ja kumartamalla. Tästä huoneesta siirryimme vielä toiseen, pimeään huoneeseen, jossa oli kummallisia mustia möykkyjä lattialla. Nämä olivat myös jumalia, joita tuli tervehtiä polvistumalla, suutelemalla maata ja painamalla otsa maahan. Tässä vahvistui se fiilis, että olen tutustumassa paikallisiin traditioihin Arman Alizadin tyyliin! Tervehtimisen jälkeen istuimme ulkopuolella ja soitimme musiikkia kyläläisten kanssa. Välillä joku nousi ylös ja alkoi spontaanisti tanssimaan. Myös meidät pyydettiin tanssimaan, joka oli äärimmäisen noloa, mutta onneksi meillä oli hyvä opettaja ja kannustusjoukot!

The Family House
Hut next to the Family House
The first room where we greeted a god, Theshira(?)
The second room where bowed to the other gods
Find the tribe marks
Stephen (on the left) and other man playing drums
Mary dancing. Notice the curious audience on the back left.
Small girl Edith eating rice.

Tämän jälkeen meitä lähinnä kierrätettiin ympäri kylää, jotta kaikki saisivat kuulla meidän tarinan ja keitä me oikein ollaan. Pääasiassa me istuskeltiin, sillä vieraat laitettiin aina istumaan tuoliin ja muut saattoivat istua lattialla. Kävimme myös kylän vanhimman luona, joka piti jonkinlaisen seremonian nuorelle miehelle. Siihen kuului lehmäkellon ja ison kiven hakkaaminen alttarille, joka oli erotettu oleskelutilasta pienellä vanerilla. Paikallista pirtua laitettiin pieniin pulloihin ja niitä vietiin jonnekin ja palattiin takaisin pullot tyhjinä. Usein myös poltetaan tupakkaa alttarin edessä ja rukoillaan. Seremonian jälkeen kävimme syömässä maailman parasta bankua ikinä ja jatkoimme esittelukierrosta jopa kylän poliisilaitokselle asti.

Greeting the elders
Edith, me and Emmi eating best banku ever!
Sunnuntaina siis kierreltiin pitkin kylää ja lapset opettivat meille lauluja, joita olivat oppineet koulussa. Meidän oli tarkoitus pysyä kylässä tiistaihin saakka, mutta päätimme lähteä jo maanantai aamuna. Ylenpalttinen palveleminen ja erityiskohtelu alkoi väsyttämään aika paljon, mutta eniten otti päähän se, että meitä yritettiin vetää välillä nenästä. Ja niin meitä vedettiinkin. Yksi nuori nainen laittoi meille ruokaa: aamupalaa, lounasta ja päivällistä meidän toiveiden mukaan. Nainen pyysi aina rahaa ruokaa varten ja annoimme jossain vaiheessa etukäteen 20 cediä, ettei hänen tarvitse koko ajan pyytää lisää rahaa. Mutta hän pyysi vain lisää ja lisää. Maanantai aamuna hän pyysi taas rahaa ja annoimme hänelle 5 cediä. Nainen osti kaksi pussia kaakaota ja pienen palan leipää. Hän esitteli meille pokkana, mihin raha on mennyt ja jatkoi matkaansa. Tässä vaiheessa totesimme, että ruoka ei todellakaan ollut 5:n cedin arvoinen (vaan paljon vähemmän) ja päätimme, että lähdemme kotiin. Nainen oli kyninyt meiltä 35 cediä ruokiin, jotka oikeasti olivat maksaneet alle 10 cediä. Eniten tässä harmittaa se, että emme puhuneet asiasta ääneen kuin keskenämme Suomeksi. Ehkä tietynlainen nöyrä vieraanvaraisuus oli tullut vastaan, ettemme kehdanneet kyseenalaistaa ruoan hintaa ja on ikävää, että annoimme valkoihoisista sellaisen kuvan, että he eivät ole perillä ruoan arvosta ja että heiltä voi pyytää mitä vain. 35 cediä ei ole paljon rahaa, mutta toivon, että tämän nainen käyttää sen rahan johonkin hyödylliseen. Enemmän hän sitä kuitenkin tarvitsee kuin minä.

Ennen kuin hyppäsimme Accran trotrohon vierailimme vielä kylän koulussa, jossa Maryn neljä lasta (viidestä) kävi. Steven, lapsista keskimmäisisin (13v) oli kutsunut meidät käymään siellä ja pitihän tämä tarjous ottaa vastaan. Koulu oli Kris Gleesonin International School (Anyanui), joka on siis nimetty sen perustajan mukaan. Kris on myös koulun rehtori, joka on kotoisin Nigeriasta, mutta muuttanut myöhemmin Ghanaan. Hän on myös matkustanut ja opiskellut Euroopassa sekä myöhemmin halusi perustaa kyseisen koulun vuonna 2004 kylän lähelle, sillä alueella ei ollut muita kouluja. Kris kertoi myös, että hän haluaa rakentaa koulua niin, että jonain päivänä opiskelu olisi kaikille ilmaista. Mekin pääsimme kertomaan oman tarinamme Krisille, jonka yhteydessä meille selvisi, että Maryn perheellä on todella iso velka koululle. Heillä ei ollut rahaa maksaa lukukausimaksuja, mutta rehtori oli ollut joustava tämän suhteen. Päätimme maksaa Emmin kanssa velan pois sekä maksaa lukukausimaksut etukäteen lapsille. Keräsimme repuistamme kaiken rahan mitä irti lähti ja lopulta saimme kasattua 430 cediä (105e), jolla maksoimme velan, opiskeluaikaa ensi huhtikuuhun saakka sekä siitä jäi vielä yli 60 cediä kouluruokaan. Katsemille vierestä, kun rehtori kuittasi velat ja näytti vielä meille, mitä me oltiin oikeasti maksettu. Saatin jopa kuititkin muistoksi!

Visiting classes in the Kris Gleeson International School–Anyanui
Canteen
Lunch time
Divine, Emmi, Mary, me, Edith (on my lap), Stephen and Princella
Classrooms in the school

Alunperin mun ja Emmin piti reissata Togon jälkeen Afadjato-vuorelle ja Wli Falls-vesiputoukselle, mutta tää kylässä vierailu oli kyllä siisteintä mitä mun elämässä on koskaan tapahtunut! On se kyllä ihan eri asia katsoa jotain dokkaria telkkarista, kun vertaa siihen että menee itse paikalle kokemaan ja ihmettelemään. Itseasiassa, sitä tajuaa vasta jälkeenpäin, kuinka mahtavassa paikassa on tullu majailtua. Ihmiset, matkustakaa ja kokekaa, olkaa rohkeita ja pitäkää maalaisjärki mukana! Se voi tuoda sun elämään jotain todella mahtavaa, esimerkiksi Herran enkelin nimeltä Mary.