Adventure to Ada and Togo

Mid term kokeiden jälkeen täällä vietetään mid term lomaa, joka alkoi torstaina ja päättyi tiistaina. Eli 4:n päivän loma tiedossa! Perjantai aamuna lähdettiin isommalla porukalla Adaan, rannikkokaupunkiin, jossa Volta-joki yhdistyy Atlantin valtamereen. Tapasimme muiden suomalaisten tuttujen kanssa Osussa, josta suuntasimme kohti Adaa. Vaikka trotrota on tullut käytettyä useamman kerran, jokainen matka on omanlaisensa: tällä kertaa pysähdyttiin korjaamaan pakun ovi, sillä se ei meinannut pysyä kiinni ollenkaan. Kuulimme myös kummallista ääntä matkan aikana ja pian tajusimme, että pakun peräkontissa kyyhötti vuohi. Päätepysäkiltä meidän tuli ottaa vielä moottoripyörätaksit lähemmäs määränpäätä. Yhteen moottoripyörään tungettiin kolme ihmistä (kuski mukaan lukien) reppuineen kaikkineen ja matka jatkui ilman kypäriä. Mutta oli se kyllä hurjan siistiä! Adaan saavuttuamme tilasimme ruokaa, jota odottelimmekin yli kolme tuntia. Illemmalla tytöt menivät vielä uimaan Volta-joelle, mutta palasivat pian takaisin sillä joesta löytyi pieniä matoja, jotka purivat kuin hyttyset.

Tilapia, what I waited for more than 3 hours

Those eyes! He's looking for treats

The huts where we stayed over for one night

The hut from inside

Lauantaina minä ja Emmi jatkoimme matkaa kahdestaan kohti Togoa, sillä halusimme ylittää rajan. Näin saisimme samalla uusittua meidän viisumin. Alunperin meidän piti tehdä se Accran Immigrationissa, mutta meille selvisi, että meidän tulisi hankkia Ghanalainen ID-kortti, joka maksaisi 400 cediä! (+ käsittelykustannukset päälle) Jatkoimme matkaa veneellä, joka maksoi 50 cediä per nenä. Aluksi kauhistelimme hintaa, mutta päätimme kuitenkin maksaa koko hinnan. Maksun jälkeen ennen lähtöä Emmi kuuli Adassa asuvalta tyypiltä, että iso yhtiö haluaa ostaa tämän pienen kylän, jotta voi rakentaa rikkaille luksus rannan ja paikallisten pitäisi muuttaa pois. Kylä aikoo tehdä kaikkensa pitääkseen tämän alueen, sillä kylän menettäminen tarkoittaisi myös oman elinkeinon menettämistä: tyypit on aina kalastanut tällä alueella! Tämän jälkeen ei harmittanut maksaa kylälle suurta summaa vene-reissusta

The boat took us from Ada to somewhere

Abandoned ship between Volta river and Atlantic Ocean

Matka Togoon oli äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä suurimmaksi osaksi meillä ei ollut mitään käryä missä me oikeasti oltiin. Otimme veneen Adasta jonnekin. Täältä jostain otimme taksin jonnekin, josta otimme trotron kohti Togon rajaa. Trotrossa tutustuimme vanhempaan rouvaan, joka oli myös matkalla Togoon ostamaan tuotteita ja palaisi takaisin Ghanaan saman päivän aikana. Lyöttäydyimme hänen seuraansa, mikä teki myös rajan ylittämisestä helpompaa. Rouva auttoi meitä monissa tilanteissa, kun virkamiehet ihmettelivät mitä me oikein halutaan tehdä Togossa. Olin myös unohtanut keltakuume-rokotuskorttini Asylum Downiin, mutta Luojalle kiitos toimivasta internetistä ja servereistä! Olin skannannut kaikki dokumentit etukäteen ja laittanut ne serverille, joten sain ne esille Emmin älyphelimen ansiosta. Elektroninen rokotuskortti kelpasi onneksi rajalla. Monien toimistojen, leimojen ja papereiden täyttämisen jälkeen vaihdoimme cedejä Togon valuuttaan ja matkustimme rouvan kanssa isoon markettiin. Vaikka Togossa on paljon samaa kuin Ghanassa, huomasi eron heti kun raja oli ylitetty. Mm. Tiet olivat hyvässä kunnossa ja roskaa ei ollut läheskään niin paljon maassa kuin Ghanassa. Togossa oli myös melko turvaton olo. Ihmiset eivät osanneet englantia ja monet varoittelivat meitä pitämään laukuista hyvää huolta. Myös paikalliset pitivät omista laukuistaan tiukasti kiinni, joten varoitukset olivat aiheellisia. Jossain vaiheessa joku tuli sanomaan jotain rouvalle, joka opasti meitä ja rouva käveli tämän jälkeen meidän selän takana koko loppuajan. Rouva ei sanonut missään vaiheessa mistä on kyse, mutta minulle tuli tunne, että joku aikoo ryöstää meidät.

Palatessamme kipitimme nopeasti marketilta rajalle. Söimme päivällistä ennen kuin ylitimme rajan takaisin Ghanaan ja Emmi meinasi unohtaa reppunsa Togoon. Lariamilla (malaria-lääke) oli tässä varmaan oma osansa, mutta onneksi reppu löytyi. Ylittäessä rajaa tunnelma oli leppoisampi, sillä ghanalaiset virkamiehet lähinnä flirttailivat meille ja olivat kiinnostuneita missä päin Ghanaa tällä hetkellä majailimme. Moni heistä halusi "tarkistaa" passin, jonka jälkeen kysyttiin ovelasti ikää ja puhelinnumeroa sekä olimmeko naimisissa. Tärkein kuitenkin onnistui, nimittäin saimme viisumiimme 60 päivää lisäaikaa ilman 400:n cedin ID-korttia! Ilta oli jo pitkällä ja meillä ei ollut hajuakaan mihin me tämän jälkeen suunnattaisiin. Rouva, joka oli ystävällisesti opastanut ja pitänyt meistä huolen tarjosi omaa kotiaan majapaikaksi. Päätimme ottaa tarjouksen vastaan, sillä ei meillä oikein parempaakaan vaihtoehtoa ollut ja matkustaminen hänen kanssaan olisi ainakin turvallisempaa. Matkalla rouvan kotiin ilta pimeni nopeasti. Päästyämme perille oli aivan pilkkopimeää ja tähdet loistivat kirkkaana taivaalla. Olimme saapuneet Dzita-Agledomi kylään, joka oli lähellä Atlantin valtamerta. Koko alueella oli pelkkää hiekkaa (kuten Adassakin) ja paikalliset talot oli tehty savesta ja oljesta. Meidät vietiin rouvan Family Houseen, johon koko suku kerääntyi kuuntelemaan meidän tarinamme ja keitä me oikein olemme. Uskomatonta oli se, että kun ihmiset näkivät meidät, he iloitsivat ja toivottivat heti tervetulleeksi. "You're welcome!" oli osalla ainoa lause, jonka osasivat englanniksi. Muutoin he puhuivat eweä. Family House oli kylän hienoin rakennus, jonka rouvan miehen veli oli rakentanut. Vaikka kylä oli köyhä, meille silti annettiin parasta mitä heiltä löytyi. Kävimme suihkussa ja lopulta istuimme pienessä olohuoneessa pelkät pyyhkeet päällä, mutta niin oli koko suvullakin pelkät pyyhkeet yllään.

Family House, bedroom

Our toilet and shower

Sunnuntai aamuna heräsimme puoli seitsemän aikaan ja meidät istutettiin huoneeseen, jossa oli hyvin vanha rouva kertomassa jotain eweksi. Istuttiin siinä ja ihmeteltiin sekä meille tarjottiin paikallista "teetä" eli kaakaota. Siinä huoneessa missä istuimme oli oljista tehty matto, jossa vanha rouva nukkui sekä tyyny ja hyttysverkko. Huoneen nurkassa oli muutama muovikassi. Jotenkin siinä tuli semmoinen fiilis, että oon tekemässä Arman Alizadin tyylistä Viimeinen ristiretki-dokumenttia afrikkalaisesta heimo-kulttuurista, sillä ihmettelin miten vähällä ihmiset osaa elää sekä mun edessäni oli rouva, joka puhui kieltä jota en ymmärtänyt. Lisäksi vieressämme oli nuorempi mies joka välillä tulkkasi meille.

Aamiaisen jälkeen siirryttiin tämän rouvan asuntoon, joka oli auttanut meitä Togon rajalla. Hänen nimensä oli Mary. Odottelimme, että Mary vaihtaa vaatteet ja sen jälkeen hän vei meidät kylän temppeliin. Temppelissä astuimme huoneeseen, jossa oli värikäs jumala-patsas ja jota piti tervehtiä polkemalla jalkaa ja kumartamalla. Tästä huoneesta siirryimme vielä toiseen, pimeään huoneeseen, jossa oli kummallisia mustia möykkyjä lattialla. Nämä olivat myös jumalia, joita tuli tervehtiä polvistumalla, suutelemalla maata ja painamalla otsa maahan. Tässä vahvistui se fiilis, että olen tutustumassa paikallisiin traditioihin Arman Alizadin tyyliin! Tervehtimisen jälkeen istuimme ulkopuolella ja soitimme musiikkia kyläläisten kanssa. Välillä joku nousi ylös ja alkoi spontaanisti tanssimaan. Myös meidät pyydettiin tanssimaan, joka oli äärimmäisen noloa, mutta onneksi meillä oli hyvä opettaja ja kannustusjoukot!

The Family House

Hut next to the Family House

The first room where we greeted a god, Theshira(?)

The second room where bowed to the other gods

Find the tribe marks

Stephen (on the left) and other man playing drums

Mary dancing. Notice the curious audience on the back left.

Small girl Edith eating rice.

Tämän jälkeen meitä lähinnä kierrätettiin ympäri kylää, jotta kaikki saisivat kuulla meidän tarinan ja keitä me oikein ollaan. Pääasiassa me istuskeltiin, sillä vieraat laitettiin aina istumaan tuoliin ja muut saattoivat istua lattialla. Kävimme myös kylän vanhimman luona, joka piti jonkinlaisen seremonian nuorelle miehelle. Siihen kuului lehmäkellon ja ison kiven hakkaaminen alttarille, joka oli erotettu oleskelutilasta pienellä vanerilla. Paikallista pirtua laitettiin pieniin pulloihin ja niitä vietiin jonnekin ja palattiin takaisin pullot tyhjinä. Usein myös poltetaan tupakkaa alttarin edessä ja rukoillaan. Seremonian jälkeen kävimme syömässä maailman parasta bankua ikinä ja jatkoimme esittelukierrosta jopa kylän poliisilaitokselle asti.

Greeting the elders

Edith, me and Emmi eating best banku ever!

Sunnuntaina siis kierreltiin pitkin kylää ja lapset opettivat meille lauluja, joita olivat oppineet koulussa. Meidän oli tarkoitus pysyä kylässä tiistaihin saakka, mutta päätimme lähteä jo maanantai aamuna. Ylenpalttinen palveleminen ja erityiskohtelu alkoi väsyttämään aika paljon, mutta eniten otti päähän se, että meitä yritettiin vetää välillä nenästä. Ja niin meitä vedettiinkin. Yksi nuori nainen laittoi meille ruokaa: aamupalaa, lounasta ja päivällistä meidän toiveiden mukaan. Nainen pyysi aina rahaa ruokaa varten ja annoimme jossain vaiheessa etukäteen 20 cediä, ettei hänen tarvitse koko ajan pyytää lisää rahaa. Mutta hän pyysi vain lisää ja lisää. Maanantai aamuna hän pyysi taas rahaa ja annoimme hänelle 5 cediä. Nainen osti kaksi pussia kaakaota ja pienen palan leipää. Hän esitteli meille pokkana, mihin raha on mennyt ja jatkoi matkaansa. Tässä vaiheessa totesimme, että ruoka ei todellakaan ollut 5:n cedin arvoinen (vaan paljon vähemmän) ja päätimme, että lähdemme kotiin. Nainen oli kyninyt meiltä 35 cediä ruokiin, jotka oikeasti olivat maksaneet alle 10 cediä. Eniten tässä harmittaa se, että emme puhuneet asiasta ääneen kuin keskenämme Suomeksi. Ehkä tietynlainen nöyrä vieraanvaraisuus oli tullut vastaan, ettemme kehdanneet kyseenalaistaa ruoan hintaa ja on ikävää, että annoimme valkoihoisista sellaisen kuvan, että he eivät ole perillä ruoan arvosta ja että heiltä voi pyytää mitä vain. 35 cediä ei ole paljon rahaa, mutta toivon, että tämän nainen käyttää sen rahan johonkin hyödylliseen. Enemmän hän sitä kuitenkin tarvitsee kuin minä.

Ennen kuin hyppäsimme Accran trotrohon vierailimme vielä kylän koulussa, jossa Maryn neljä lasta (viidestä) kävi. Steven, lapsista keskimmäisisin (13v) oli kutsunut meidät käymään siellä ja pitihän tämä tarjous ottaa vastaan. Koulu oli Kris Gleesonin International School (Anyanui), joka on siis nimetty sen perustajan mukaan. Kris on myös koulun rehtori, joka on kotoisin Nigeriasta, mutta muuttanut myöhemmin Ghanaan. Hän on myös matkustanut ja opiskellut Euroopassa sekä myöhemmin halusi perustaa kyseisen koulun vuonna 2004 kylän lähelle, sillä alueella ei ollut muita kouluja. Kris kertoi myös, että hän haluaa rakentaa koulua niin, että jonain päivänä opiskelu olisi kaikille ilmaista. Mekin pääsimme kertomaan oman tarinamme Krisille, jonka yhteydessä meille selvisi, että Maryn perheellä on todella iso velka koululle. Heillä ei ollut rahaa maksaa lukukausimaksuja, mutta rehtori oli ollut joustava tämän suhteen. Päätimme maksaa Emmin kanssa velan pois sekä maksaa lukukausimaksut etukäteen lapsille. Keräsimme repuistamme kaiken rahan mitä irti lähti ja lopulta saimme kasattua 430 cediä (105e), jolla maksoimme velan, opiskeluaikaa ensi huhtikuuhun saakka sekä siitä jäi vielä yli 60 cediä kouluruokaan. Katsemille vierestä, kun rehtori kuittasi velat ja näytti vielä meille, mitä me oltiin oikeasti maksettu. Saatin jopa kuititkin muistoksi!

Visiting classes in the Kris Gleeson International School–Anyanui

Canteen

Lunch time

Divine, Emmi, Mary, me, Edith (on my lap), Stephen and Princella

Classrooms in the school

Alunperin mun ja Emmin piti reissata Togon jälkeen Afadjato-vuorelle ja Wli Falls-vesiputoukselle, mutta tää kylässä vierailu oli kyllä siisteintä mitä mun elämässä on koskaan tapahtunut! On se kyllä ihan eri asia katsoa jotain dokkaria telkkarista, kun vertaa siihen että menee itse paikalle kokemaan ja ihmettelemään. Itseasiassa, sitä tajuaa vasta jälkeenpäin, kuinka mahtavassa paikassa on tullu majailtua. Ihmiset, matkustakaa ja kokekaa, olkaa rohkeita ja pitäkää maalaisjärki mukana! Se voi tuoda sun elämään jotain todella mahtavaa, esimerkiksi Herran enkelin nimeltä Mary.