Oh my Dear Ghana!

Kahden viikon aikana olen tehnyt paljon huomioita paikallisesta kulttuurista ja oppinut melkein jo maan tavoille! Tässä muutama asia, jotka haluan jakaa teille:

Cedit ja pesot: Täällä setelit ovat kumman kuluneita tai tahmeita, mutta olen huomannut että tyypeillä ei ole lompakoita. Sen sijaan he pitävät rahaa koko ajan kädessä tai muovipussissa. Yleinen tapa on myös rypistää seteli ruttuun. Vakituisia hintoja ei ole juuri missään muualla kuin trotrolla matkustaessa ja shopritessa (paikallinen supermarketti). Vaikka cedi on pieni raha, on se silti aina tinkaamisen arvoinen! Jos et osaa, et pärjää. Tässä siis muutama vinkki:
   1. Päätä etukäteen hinta jonka aiot maksaa
   2. Kysy hintaa
   3. Esitä oma tarjouksesi
   4. Pidä pintasi
   5. Jos hinta ei alene, kerro että menet ostamaan saman tuotteen toisesta kojusta edullisemmalla hinnalla. Hyvässä lykyssä saat tuotteen tarjoamaasi hintaan

Trotro: Edullisin tapa matkustaa ja paikallinen "julkinen liikenne". Trotro on minibussi, jossa on kuljettaja ja "konduktööri" eli mate. Molemmat huutavat mihin trotro on menossa, esim. "Circle! Circle!" ja tähän kuuluu myös käsiliike: etusormella piirretään ympyrää ilmaan. Näissä sormimerkeissä on vielä opettelemista ja huudotkin kuulostavat erikoistilta, sillä trotron ajaessa Circleen huuto kuulostaa tältä: "Söök! Söök!" Osaan kuitenkin jo matkustaa Temaan ja Kaneshielle sekä takaisin kotiin Asylum Downiin.

Tervehtiminen: Samalla hengenvedolla tervehditään ja kysytään kuulumiset sekä kätellessä napsautetaan kummallisesti sormia. Vaikka olisit sairastunut malariaan, sulle kuuluu aina hyvää. Jos istut jossain, ohikulkija tervehtii aina ensin. Täällä jengi on älyttömän perillä kellonajoista, sillä aamuisin ennen klo 12 sanotaan "Good morning". Klo 12–18 "Good afternoon" ja kuuden jälkeen "Good evening". Mun pitää vieläkin kattoo kelloa ennen kuin vastaan esim. puhelimeen, sillä on kohteliasta aloittaa keskustelu näillä edellisillä fraaseilla.

Ihmiset: ovat todella ystävällisiä ja välittömiä! Moni lyöttäytyy matkaan ihan vain siksi että voi auttaa minua, tai kuulla mistä olen kotoisin ja millaista on asua Suomessa. Miehiltä on tullut monia kosintoja, mutta yleisin fraasi miehiltä on I wanna be your friend, joka ei kuitenkaan tarkoita sitä itseään.

Taxit! Yksikään taksi, jonka kyydissä olen ollut ei olisi päässyt kuuna päivänä katsastuksesta läpi Suomessa! Tässä muutamia vikoja, joihin ei törmää Suomessa:
  - kojelauta ei toimi, kun bensa meinaa loppua sen kyllä huomaa kun auto alkaa nykiä
  - jarrupalat ovat kuluneet täysin puhki, sen kuulee!!
  - ovet ei pysy kiinni
  - turvavöitä ei ole, tai jos on ne ei mene lukkoon
  - pyyhkijät ei toimi
  - vaihdelaatikko tuhannen päreinä (senkin kyllä kuulee)
  - auto savuaa ihan helvetisti
  - tai päästää muita hyvin huolestuttavia ääniä.
Viimeisin taksi jossa olin, toimi teoriassa ainoastaan jarrut. Jos kaipaat jännitystä elämääsi Ghanassa, ota taksi!

Tööttäily: jota yleensä taksit harrastavat. Näin he kertovat olevansa vapaana ja ottavat mielellään rikkaan valkoisen kyytiinsä. Tööttäilyä käytetään myös yleensä vilkun korvikkeena tai vaan tapana kertoa että minä ajan tässä. Tööttäilyjä on myös kahdenlaista:
  - Lyhyt tööttäys: Olen tässä, vaihdan ehkä kaistaa tai haluan sinut kyytiin
  - Pitkä tööttäys: Pois tieltä, mene jo, painu vittuun

Hyttyset: ovat kuin ninjoja. Niitä ei näe tai kuule, mutta jalat ja kyynärvarret ovat täynnä äärimmäisen turvonneita ja kutisevia puremia hyttysverkoista ja suihkeista huolimatta.

Obroni: eli valkoinen. Erityisesti lapset kutsuvat sinua obroniksi kaduilla ja kujilla. Koulussa mua kutsutaan tädiksi, eli auntie.

Twi: yleisin paikallinen heimokieli  (lausutaan "chi"). Kannattaa opetella muutama fraasi, niin saat hymyn toisen kasvoille kömpelöstä lausumisesta huolimatta. Tässä muutama:
  Meda ase (lausutaan midaasi) =  Thank you
  Akwaaba = You're welcome
  Wo ho te sen (lausutaan etsi seen) = How are you?
  Me ho ye (lausutaan eje) = Fine (Response for "how are you")

Ihmeellinen sihina: Jos haluat saada jonkun huomion, huutamisen sijaan sun pitää sihistä. Mulle on monta kertaa sihisty ja pikkuhiljaa alan reagoida siihen. Jos siis kuulet "Pssstt!" joku todennäköisesti kutsuu sinua. Tuon "Psssstt!":n lisäksi on vielä kuuluvampi sihinä, jonka olen nimennyt käärme-sihinäksi. Yksi ilta Richard oli tilaamssa meille taksia (paljo helpompaa kun joku paikallinen tekee sen illalla sun puolesta). Hän valitsi kohteen, katsoi taksia tiukasti. Sitten asettui vankkaan etukenoon, veti henkeä ja alkoi sihisemään kuin käärme. Ja taksi pysähtyi. Minäkin pysähdyin katsomaan Ricardia, joka vaikutti tyytyväiseltä kun oli saanut meille taksin ensimmäisellä yrityksellä.

Lutheran school, Art Center and Osu!

Ensimmäinen harkka-viikko takana, joskin se on ollut vähän rikkinäinen pyhäpäivien takia. Kuulin koulussa, että tänä vuonna on ensimmäistä kertaa kaksi pyhää samalla viikolla. Ainiin, vähän koulun sijainnista! Luterilainen koulu on Ring Roadin varrella. Jos suoritat harjoittelusi täällä ja saat kämpän Asylum Downista kävelymatkaan menee n. 15–20min, riippuen kuinka kauan sinulla menee ylittää tie. Täällä on paikoitellen liikennevaloja, mutta useimmat niistä eivät toimi. Näin ollen tien ylittämiseen voi mennä hetki aikaa, etenkin kun monet hurjastelevat. Tien ylityksissä kannattaa olla äärimmäisen huolellinen ja varovainen.

Tämän viikon olen ollut ykkös- ja nelos- ja vitosluokkalaisten kanssa. Viikko on ollut antoisa ja on ollut mielenkiintoista seurata oppitunneilla, millaisia tapoja opettajilla on opettaa. Lisäksi olen kiinnittänyt paljon huomiota erilaisiin tapoihin rankaista oppilaita. Jo toisena harjoittelupäivänä näin liian monta fyysistä kuritusta, mm. kepillä ja kädellä hakkaamista selkään ja takapuoleen, korvapuustien antamista sekä polvillaan seisomista kädet ilmassa luokan edessä (joka toimi jonkinlaisena esimerkkinä muille, mitä tapahtuu jos ei tottele). Kamalin lausen, jonka viikon aikana kuulin oli "I'll beat you up before you go". Ainoastaan yhdellä tunnilla viidestä opettaja ei lyönyt tai rankaissut, mutta uhkaili leikkimielisesti hakkaavansa heidät 1,5m metallisella viivoittimella. Ja lapset nauroivat perässä!

Mutta ei tää kouluelämä ole niin hurjaa kuin se kuulostaa. Kaikista eniten mua ihmetyttää ja ihastuttaa lasten aktiivisuus ja uteliaisuus. Niitä kiinnostaa mikä aihe vain, kun sen kertoo tarinamaiseen tyyliin. Perjantaina viidennen luokan ranskan oppitunti oli peruuntunut (eli opettaja ei vaan ikinä tullut paikalle), joten lapset olivat mun kimpussa kysymässä asioita. Lopulta huomasin pitäväni oppituntia Suomen eläin- ja kasvikunnasta sekä muutamia juttuja suomenkielestä. Tiedonjano ei lakannut missään vaiheessa. Olisitte nähneet lasten ilmeet, kun kerroin kyykäärmeen tavasta synnyttää poikasia puussa, tai kun lauloin pyynnöstä yhden suomalaisen laulun. Lapsia ihmetytti myös mun pitkä letitetty tukka sekä luomet ihossa, vaikka mulla ei niitä ole edes kovin paljon. Multa kysyttiin aivan uskomattomia asioita ja kahden tunnin jälkeen piti ihan sanoa, että nyt riittää.

Students being active in Twi lesson

Junior high having their morning exercise

Primary school, morning assembly, praying

4th grade, Sparrows, were happy to have me!

Ja hieman vielä torstaista, joka oli siis muslimien pyhäpäivä. Vierailtiin Even, Henriikan ja paikallisen Emilian (Arjan tyttären) kanssa Art Centerissä harjoittelemassa tinkimistä, jossa ihmiset kävi kirjaimellisesti käsiksi! Muutamat jopa repivät väkisin omaan kojuunsa katselemaan tuotteita. Mutta ah, millaisia juttuja siellä myytiinkään! <3 Vaatteita, kenkiä, koruja, maalauksia, veistoksia, käsilaukkuja, rumpuja ja kaikkea muuta taivaallisen kaunista. Onneksi en ottanut paljoa rahaa mukaan, muuten mulla olisi mennyt koko omaisuus kerta heitolla. Moni hoki, että juuri minulle tarjotaan hyvää hintaa. I'll give it to you with a good prize = päätät itse hinnan, jonka tulet maksamaan. Hyvänä nyrkkisääntönä on, että tinkaa tarjotusta hinnasta ainakin puoleen. Mukaan tarttuikin muutamia eksoottisia ihanuuksia ihan hyvään hintaan, esimerkiksi yksi käsilaukku maksoi 25 cediä (alle 6e), joka maksaisi Suomessa vähintään 30e! Ahkeran tinkaamisen jälkeen otimme taksin Osuun ja söimme (vastahakoisesti) päivällistä KFC:llä, mutta onpahan nyt sielläkin käyty.

Art Center in Accra

KFC in Osu

First day in St. Paul's Lutheran School

Ensimmäinen harkkapäivä St. Paulin luterilaisessa koulussa jännitti ihan sikana! Luterilaisessa koulussa on siis esikoulu (preschool) sekä ala- ja yläkoulu (primary and junior high). Esikoululla, ala- ja yläasteella on aamuisin omat aamun avaukset etupihalla ja kirkossa. Tänään etupihalla oli junior high ja kirkossa primary school. Mulla ei ollut mitään hajua missä mun pitäisi olla ja mitä mun pitäisi tehdä, joten hengailin etupihalla ja katselin aamun avausta. Myöhemmin liityin mukaan alakoulun avaukseen kirkossa, jonka teemana oli vanhempien kunnioittaminen. Kirkossa tapahtuva aamun avaus on kuin saarna, jossa saarnaaja laittaa lapset toistamaan lauseita perässään, kuten "Obey your parents in the law and you will live long". Sen jälkeen kysyttiin ovelasti useaan kertaan miksi vanhempia pitää kunnioittaa, johon vastattiin yhteen ääneen. Voitte arvata mitä.

St. Paul's Lutheran School, Kanda

Hallway and classrooms

Aamun avauksen loputtua rohkenin lähestyä naispuolista opettajaa, jolle esittelin itseni ja kerroin syyni miksi olen täällä. Kysyin myös saisinko osallistua jollekin oppitunnille, jotta pääsisin tutustumaan koulun toimintaan. Opettaja vei minut General Officeen, jotta voisi esitellä minut, mutta olin jo tavannut samat ylemmän tahon henkilöt jo perjantaina. Viesti ei ole näköjään kulkenut ollenkaan, sillä kukaan toimiston ulkopuolella ei tiennyt tulostani. Vinkki! Jos suoritat harjoittelua St. Paulin luterilaisessa koulussa, mene ensimmäisenä päivänä General Officeen, jos olet ihan pihalla mitä sinun pitäisi tehdä eikä kukaan ota sinusta koppia. Todennäköistä on, että joudut itse huolehtimaan asioiden järjestymisestä sekä päättää itse mitä koulussa haluat tehdä.

Music class

First class's workbooks

This looks familiar!

Näin kävi ainakin minulla ja hyppäsin ykkösluokkalaisten oppitunneille seuraamaan ja parhaani mukaan avustamaan. Vierailin kolmella ykkösluokan oppitunnilla. Ensimmäisen luokan oppitunti oli Jumalan lahjat (God's gifts), josta mulle jäi mieleen lähinnä alituinen opettajien huutaminen "Keep silence!" ja pitkien viivoittimien läiskiminen pulpetille niin lujaa, että siitä lähti ainakin kolme palaa irti joka kerta ja tosi kova ääni. Yhdessä luokassa on yleensä pääopettaja, joka antaa tehtävät ja hoitaa varsinaisen opettamisen sekä apuopettaja, joka taas avustaa vihkojen jakamisessa ja lasten komentamisessa. Ja nimenomaan komentamisessa, täällä ei pyydetä asioita kauniisti.

Toisella oppitunnilla oli matikkaa, jossa tuli ensin kopioida tehtävät yhteen vihkoon ja kun tehtävät oli tehty, tehtävät kopioitiin toiseen vihkoon ilman vastauksia. Toisin sanoen siis kotitehtävät, jotka lapset ovat itse kirjoittaneet. Kopioiminen tuntuu olevan hirveän tärkeässä asemassa täällä ja tuntuu siltä, että suurin osa ajasta menee juuri kopioimiseen. Se ei kuitenkaan ole mikään yllätys, sillä onhan kyse ykkösluokkalaisista joten joskus kopioimiseen voi mennä puoli tuntia! Kun omat kotitehtävät oli kopioitu ne tuli näyttää opettajille tai minulle. Pääopettaja tuohtui aina, kun joku ei osannut kopioida oikein ja laittoi lapset kumittamaan ja aloittamaan alusta.

Windows in Ghana, otherwise it would be very hot inside!

Lunch time

Children were so excited to see my camera

"Auntie! Snap us!"

Koulupäivät kestävät n. seitsemästä kolmeen, jonka aikana on kaksi taukoa. Yksi puolen tunnin tauko ja yksi tunnin mittainen ruokatauko, jolloin koululaisille jaetaan ruoka. Keskiviikkoisin ja perjantaisin koulu loppuu jo kahdelta ja keskiviikkona on kerhotoiminta kahdesta kolmeen. Lounaan aikana pääsin kunnolla juttelemaan muusikin- kielten ja "äidinkielen" eli twi:n opettajien kanssa. He vaikuttivat äärimmäisen kiinnostuneilta kuulla lisää Suomesta ja yksi heistä osasi sanoa suomeksi "hyvää huomenta". Keskustelimme kaikesta mitä tunnin aikana kerkesi ja päällimmäiseksi minulle jäi mieleen se, miten moni täällä haluaisi päästä matkustelemaan ja oppia uutta. Heillä vain ei ole rahaa siihen, sillä heidän tulonsa ovat todella pienet ja siksi he eivät matkustele edes Ghanan sisällä.

Kolmannella oppitunnilla opeteltiin mikä on elävää ja mikä ei. Tämän aikana pääsin tarkistamaan matematiikan läksyjä ja juttelemaan lisää opettajien kanssa. Moni heistä huusi myös useasti hiljaisuutta, mutta lapset eivät tuntuneet reagoivan siihen ollenkaan. Aika tuntui matelevan hitaasti ja nälkä alkoi kurnia vatsassa. Kävin ostamassa kiskalta pari banaania, pienen pussin pähkinöitä, vettä ja keksejä. Tämä ihanuus maksoi minulle 4 cediä (0,95e). Huomasin myös päivän aikana, että opettajat pyytävät joskus oppilaita hakemaan heille vettä (antavat heille rahan) tai koulun siivoojia/talonmiehiä hakemaan lounasta jostain kauempaa. Näppärää, mutta kummallista. En itse vielä uskalla tehdä moista, ihan vaan sen takia että se ruoka tulee olemaan ihan sika tulista! Tajusin myös, miksi päivä tuntui pitkältä: rannekelloni jätättää! Luulin kellon olevan puoli kaksi, mutta kello olikin jo varttia vaille kolme kun tarkistin puhelinta. Pian pääsen kotiin syömään lämmintä ruokaa!

One of my tasks: check homework

Jäin lopuksi vielä vaihtamaan muutaman sanan opettajien kanssa, kun luokkaan tuli alakuloisen näköinen poika jolla oli keppi kädessä. Hän ei ollut tehnyt kotitehtäviään ja siksi häntä tullaan rankaisemaan. Yksi opettaja löi poikaa selkään isolla vihkolla useaan kertaan ja toinen haukkui tätä säälittäväksi. Pojalla ollut keppi annettiin opettajalle kun tämä oli haukkunut tarpeeksi, ja löi häntä kämmeneen niin lujaa, että poika alkoi melkein parkua. Oli äärimmäisen vaikeaa katsoa vierestä ja vielä vaikeampaa miettiä, miten ihmeessä voin kysyä tästä asiasta lisää niin, että en tuo omaa mielipidettäni heti esille. Koulussa ei kuulemma hyväksytä ollenkaan läksyjen laiminlyömistä. Onneksi minulta kysyttiin ensin, miten tällainen tilanne hoidettaisiin Suomessa ja pääsin kertomaan, että tällaista ei hyväksyttäisi missään muodossa. Toivottavasti mun järkytys ei paistanut kilometrien päähän...

When things don't go according to plan

Joe lähti perjantaina käymään Arjan miehen luoja. Arja on siis suomalainen nainen, joka vuokraa minulle huonetta Asylum Downissa ja joka tunnetaan suomalaisten keskuudessa Ghanan äitinä. Hän on myös yleisin yhteyshenkilö Ghanassa. Joka tapauksessa. Tulisimme viettämään viikonlopun keskenämme Even ja Henriikan kanssa sekä Emmi kertoi tulevansa kylään lauantai–sunnuntai väliseksi ajaksi. Viikonloppu sujui mukavasti, mutta siihen sisältyi myös muutamia riski-tilanteita ja väistämättömiä kommelluksia, joista kerron nyt muutamia.

Perjantaina paikallinen Richard kutsui meidät istumaan iltaa. Richard käy kylässä melkein joka aamu moikkaamassa Joeta ja olemme jutelleet hänen kanssa monia kertoja. Päätimme siis uskaltautua lähteä mukaan, mutta Joe antoi meille muutamia varoituksia: lähtekää kotiin jos Richard on todella humalassa ja palatkaa kotiin kymmenen maissa. Hyppäsimme taksiin joka vei meidät Teshuan paikalliseen "baariin". Baari oli iso terassi tien varrella, jossa oli baaritiski, dj-pöytä sekä iso pino äänentoistolaitteita. Musiikki soi kovempaa kuin Cheekin keikoilla, joten jouduimme tunkemaan nenäliinoja korviimme. Tunnelma oli tosin aivan mieletön! Ihmiset hymyilivät, lauloivat ja nousivat tanssimaan kun siltä tuntui. Ihan mahtavaa! Jatkoimme Teshuasta matkaa Osuun toiseen baariin, joka oli myös iso terassi jossa soitettiin mieletöntä live-musiikkia. Jo se, että sain katsella iloisia, tanssivia ja laulavia ihmisiä teki minut äärimmäisen onnelliseksi. Hyvä fiilis loppui pian, sillä mulla rupesi kiertämään vatsassa. Lähdin etsimään vessaa ja pienen harhailun jälkeen löysin huoneen, jossa oli pisuaari miehille ja naisille pelkkä kallistettu lattia. Apua! Ei pönttöä, ei vessapaperia, ei mitään! Äkkiä taksilla kotiin muiden kanssa ja juoksin sen yön vessassa. Mikä ajoitus saada ripulikohtaus, mutta päästiinpähän ennen puolta yötä kotiin!

Bar in Teshua

Lauantai oli meidän official kusetus-päivä. Kävimme hakemassa aamupalaa, vettä ja vessapaperia ja meidät suoraan sanoen ryöstettiin. Aivan jäätävää ylihinnoittelua, mutta alistuimme maksamaan suuria summia, sillä meillä oli kuuma, kova hiki ja nälkä. Päivällä Emmi saapui Asylum Downiin ja kävimme syömässä lähellä olevassa Yoko's Restaurantissa, josta on tullut meidän vakipaikkamme. Eve ja Henriikka jäivät kotiin levolle, sillä kuumuus oli vienyt kaiken energian. Minä ja Emmi kävimme Kaneshie-marketissa, joka oli äärimmäisen suuri marketti ja jossa ei pärjää jos ei osaa tingata. Palattuamme kotiin kuuden jälkeen Richard oli jälleen kutsunut meidät istumaan iltaa. Halusimme jonnekin lähelle, mutta Richard sai suostuteltua matkustamaan paikkaan nimeltä Haatso. Se oli kuulemma 15min matka, joka maksaisi 16–20 cediä. Hän myös puhui taksikuskin kanssa varmistaakseen että löydämme perille. No, matka ei ollut niin lyhyt kuin oltiin ajateltu. Yli puolen tunnin piemässä ajelun jälkeen meillä ei ollut hajuakaan missä me oltiin emmekä olleet vieläkään perillä. Matkalla jouduimme myös pieneen kolariin, sillä taksikuski ja vieressä oleva auto eivät antaneet toisilleen tilaa ja lopulta autot töytäisivät toisiaan. Tilanne, joka aiheuttaa paskahalvauksen kelle tahansa.

Pääsimme vihdoin perille ja Richard oli meitä vastassa. Hän sai kuulla kunniansa, kun oli antanut meille väärän kuvan paikan sijainnista. Lisäksi emme saapuneet mihinkään baariin vaan jonkun pariskunnan häiden after partyille! Aluksi oli todella vaikea rentoutua, mutta ihmisille puhuminen auttoi. Miehet lähestyvät kyselemällä usein samoja kysymyksiä, melkein jopa samassa järjestyksessä: Where're you from? How long will you stay? What do you like in Ghana? Paikalliset naiset eivät yleensä tule puhumaan, vaan heitä täytyy lähestyä ensin. Ja se kannattaa, he ovat äärimmäisen mukavia ja yhtä kiinnostuneita meistä. Häitä vietetään ghanalaisittain kahdesta viiteen päivään, riippuen rahatilanteesta. Tämä ilta oli häiden ensimmäinen juhlapäivä.

Saavuimme julhiin vasta puoli kymmenen aikaa illalla ja pohdimme häissä kovasti milloin ja miten matkustaisimme takaisin kotiin. Ricahrd kertoi, että myöhemmin ihmiset lähtevät vielä jatkoille Osuun, joka on lähempänä meidän kotia ja osaisimme matkustaa sieltä itsenäisesti kotiin. Totesimme, että olisi myös turvallisempaa matkustaa paikallisten kanssa Osuun. Muutaman tunnin seurustelun jälkeen tajusimme, että mitään jatkoja ei ole ja kello on yksi yöllä. Päätimme lähteä kotiin ja Richard sai luvan tilata taksin ja huolehtia, että kuski osaa vielä meidät Asylum Downiin. Matkalla keskustelimme Richardista ja olimme tuohtuneita hänen tavastaan hoitaa asioita, mutta onneksi hän on kuitenkin huolehtinut meidät aina kotiin ja soitti varmistaakseen että olemme turvassa. Matkan aikana poliis pysäytti meidän muutaman kerran ja kysyimme kuskilta, mikä on tarkituksen syy. "Aseistetut ryöstäjät" oli vastaus ja loppumatkan olimme hiljaisia ja meitsi myös rukoili, että pääsemme turvallisesti takaisin kotiin. Yksi poliisi jäi katsomaan meitä oikein tarkasti ja kyseli mihin olemme menossa, mitkä ovat meidän nimenne jne. Ajattelin jo, että pitäisikö mulla olla passi mukana. Poliisi oli kuitenkin vain kiinnostunut meistä ja sanoi kuskin olevan onnekas, että saa kuljettaa meidät kotiin.

Eikä tässä vielä kaikki. Totesimme myös, että taksikuskimme ei näe mitään, sillä hän meinasi kääntyä väärälle kaistalle, ajaa aivan vääriin paikkoihin ja aiheuttaa kolareita. Välillä annoimme hänelle ohjeita, mistä kohtaa hänen tulisi ajaa. Pääsimme turvallisesti kotiin ja Eve jäi juttelemaan kuskin kanssa. Annoimme kuskille 20 cediä matkasta sekä 100 cediä näöntarkastusta varten. Eve on hyvä puhumaan ja korosti paljon sitä, että emme halua hänen menettävänsä elantoaan huonon näön takia ja aiheuttaa toisille onnettomuutta. Kuski vaikutti hyvin kiitolliselta ja lupasi käyttää rahat näöntarkastukseen. Muutaman päivän aikana on oppinut hyvin huomaamaan, milloin paikallinen puhuu liibalaabaa ja milloin ei, ja haluan uskoa, että tämä raha oli well spent. Ja mikäli jos tyyppi ei kuitenkaan käytä sitä rahaa näöntarkastukeen, ainakin hän saa ostettua itselleen jotain muuta tarpeellista, kuten ruokaa tmv. 100 cediä on kuitenkin vain 20 euroa ja pieni hinta siitä, että mitään ei sattunut.

Sählinkiä harjoittelupaikassa

Olemme käyttäneet kaksi päivää (torstai ja perjantai) harjoittelu-asioiden setvimiseen. Torstaina kävimme tsekkaamassa Joen, Henriikan ja Even kanssa ensin luterilaisen koulun ja kertomassa milloin voin aloittaa siellä. Meidät ohjattiin paikasta toiseen, kunnes Joe kutsuttiin alakerran toimistoon. Ja sen jälkeen minutkin. Saavuin pieneen toimistoon, jossa oli muutama mies koneen ääressä. Toinen heistä söi vesimelonia ja syljeskeli niiden siemeniä ympäri toimistoa. Kaikki ovat hiljaa ja Joe vihjaa että minun tulisi sanoa minua. Kerron kuka olen, mistä tulen ja miksi olen täällä. Mainitsen myös, että olen lähetellyt viestiä Mr. Quarshien kanssa, joka on paikan rehtori. Vesimelonia syövä tyyppi alkaa paasata ruoka suussa miksi emme saapuneet tähän toimistoon aikaisemmin. Pienen selkkauksen jälkeen tajuan, että hän on Mr. Quarshie. Hän pyytää minulta kirjeitä jotka olen saanut koulun puolesta, mutta en tajunnut ottaa niitä mukaan. Huomenna uudestaan kirjeiden kera.

Lähdimme siitä trotrolla kohti Teman Nahr-Bita sairaalaa ja siellä sama kaava toistui. Meitä ohjattiin paikasta toiseen, jotta löytäisimme oikean henkilön. Odotimme, odotimme ja odotimme vielä lisää. Kolmen tunnin odottelun jälkeen meille selviää, että tämä henkilö ei ole paikalla, joten huomenna pitäisi saapua uudestaan. Great.

Nahr-Bita Hospital in Tema where Eve and Henriikka do their practical training

Tried some local coconut, costs only 1,5 cedis! (0,35e)

Chicks in Tema

Our lunch: fish, chicken, spaghetti and waakye (cooked rice and beans)
First dish which was not spicy! :)

Perjantaina homma sujui mukavammin. Minulla oli kirjeet mukana ja rehtori kummasteli naureskellen suomalaista sukunimeäni. Mr. Quarshie vei minut koulukierrokselle ja esitteli minut henkilökunnalle, tunnelma oli paljon rennompi kuin torstaina! Siitä taas tunnin matka trotrolla Temaan, joka maksaa muuten 3 cediä eli 0,70e. Nahr-Bitan sairaalassa emme odottaneet kauaa, kun Eve ja Henriikka pääsivät hoitamaan omia asioitaan ja lopulta suurin osa asioista sujui hyvin. Jos muuten aiot suorittaa harjoittelusi Nahr-Bitan sairaalassa, sinulla tulee olla allekirjoitettu ja leimattu suosituskirje sekä omat työvaatteet mukana. Nyt Eve ja Henriikka joutuivat ostamaan sairaalasta työvatteet (20cediä/nenä). Lisäksi tarvitaan passikuva, jonka Henriikka ja Eve hankkivat Teman Community Centeristä. Community Center on ison katoksen alla oleva mesta, josta voi ostaa ruokaa, krääsää sun muuta. Valokuvauskoju oli äärimmäisen pieni ja pimeä, mutta neljä passikuvaa 8:lla cedillä ei ollut paha hinta! Eve ja Herniikka vietiin pimeästä kojusta ulos, asetettiin istumaan tuolille ja mies asetti heidän taakseen valkoisen lakanan. Sitten muutama naps järjestelmäkameralla, kuvien tulostus ja vóila, kuvat ovat kädessäsi.

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin! Tiistaina 22.9. meillä alkaa harjoittelu, sillä maanantaina on Founders Day, jolloin muistetaan Ghanan ensimmäisen presidentin syntympäivää. Myös torstaina 24.9. on vapaapäivä Eid al-Adhan kunniaksi. Se on muslimien toiseksi suurin juhla, "uhrauksen juhla", jossa muistetaan kun profeetta Abraham oli uhraamassa omaa poikaansa Jumalan käskystä.

Jamestown

Keskiviikkona vierailimme Jamestownissa SCEF:llä (Street Children Empowerment Foundation) tutustumassa toimintaan sekä Henriikka ja Eve lahjoittivat sinne lasten vaatteita ja leluja. Saimme lukea koululaisten taustoja ja mielenkiinnonkohteita, joita lukiessa meinasi tulla itku: moni heistä haluaisi käydä koulua ja valmistua sairaanhoitajiksi tm, jotta voisivat auttaa muita ihmisiä. Tämä jotenkin konkretisoi ilmaisen koulutuksen arvostuksen Suomessa. Koulutus on ratkaisu niin moniin ongelmiin... SCEF tarjoaa koulutusta katulapsille peruskouluikäisille lapsille sekä täysi-ikäisille. Pääsimme kurkistamaan koulun kirjaston valikoimaan ja saimme seuraa 16-vuotiaasta Maysta, joka puhui meille mielellään ja kosketteli meitä. Koulu sijaitsi karun slummin keskellä ja sitä kävellessä meille huudeltiin "Obroni! Hi obroni!" joka tarkoittaa valkoista, ja "Hi white sister!" Täällä kutsutaan samanikäisiä ihmisiä siskoiksi ja veljiksi, vanhempia kutsutaan kohteliaasti isoäideiksi (granny) tai isoisiksi (granpa).

Eve and Henriikka in the SCEF library

Walking in the slums in Jamestown

Tutustumisen jälkeen etsimme itsellemme ruokaa Jamestownista ja kävellessä tutkiskelimme ympäristöä, jotka olivat todella karut:  rakennukset olivat ränsistyneitä ja ilmassa leijaili silloin tällöin raadon haju. Ihmisiä oli paljon, roskaa kaikkialla ja koko ajan piti katsoa mihin astuu! Tiet olivat huonossa kunnossa ja reikiä "viemäreihin" oli satunnaisissa paikoissa. Pienissä kojuissa myytiin melkein mitä vaan, mm. legginsejä, rättejä, ompelupalveluja, laukkuja, hedelmiä, pähkinöitä ja (eläviä!) rapuja. Suurin kauhistus oli liha- ja kalakojut, jotka olivat olleet koko päivän auringossa joten voitte vain kuvitella sen hajun...

Random holes in the streets, you really need to mind your step!

A small market in Jamestown

An unfinished building. Some are left to wait for more financial for years!

Most of the locals don't like that I take pictures of them...

...so I took some secret pictures

First Day in Asylum Down

Vihdoin täällä! Matka Heathrown kautta sujui hyvin, ottaen huomioon kuinka suuri ja sokkeloinen paikka on kyseessä! Odottelimme Emmin kanssa British Airways:n jatkolentoa nelisen tuntia. Emmi on opiskelijatoveri Kauniaisista, joka suorittaa harjoittelunsa House of Gracessa, Bojo Beachin lähellä ja matkustimme yhdessä Ghanaan. Kone laskeutui ajallaan Kotokan lentoasemalle ja astuttuamme ulos koneesta paikallinen ilma suorastaan iskeytyi kasvoihin! Lämmin, kostea ja hyvin raskas ilma. Hikea pukkasi välittömästi, sillä olin aamulla pukenut ylleni neuleen. Neule sai lentää reppuun.

Vaikka lentomme saapui ajallaan, pääsimme ulos kentältä vasta puoli yhdeksän maissa! Ensimmäisenä jonotimme jonkinlaiseen infrapuna-kameraan, jossa tsekattiin miltä naama oikein näyttää. Liittyi varmasti ebolaan, sillä jonon varrella oli tietoiskuja ja varoituksia ebolasta. Samalla kaikilta valkoisilta tarkistettiin keltakuumerokotus-passit sekä terveystieto-lappu (joka täytettiin jo lentokoneessa). Note to self: kun saavut Ghanaan, pidä lähettyvillä passia, keltakuumerokotus-lappusta sekä boarding passia. Älä pakkaa niitä kummallisiin koloihin, josta et niitä löydä. Tämän jonon jälkeen tulee kuuluisa "leima-jono", jossa tarkistetaan passi, viisumi sekä pahvilappu, joka täytettiin myös lentokoneessa (samat tiedot kuin viisumi-hakemuksessa: omat tiedot, matkan syy, paikallinen osoite ja yhteystiedot). Nämä tiedot tarkistettiin ja minulta otettiin sormenjäljet sekä sain leiman, joka kertoo kuinka kauan viisumini on voimassa. Voit saada joko 30:n päivän leiman tai 60:n päivän leiman (riippuu ihan tuurista kumman saat). Minä ja Emmi saimme 60. Tämän jälkeen odotimme ainakin 45min matkatavaroitamme!


Sitten minun ja Emmin yhteinen matka päättyi, sillä meille oli omat noutajat ja tulisimme asumaan aivan eri alueilla. Minua oli hakemassa Joe, joka on suomalaisen naisen, Arjan, apupoika. Arja on tällä hetkellä Suomessa, joten Joe auttaa minua asettumisessa Asylum Downiin (ja Ghanaan ylipäätään) sekä muissa käytännön asioissa.

My room for next three months!

We have few kittens in our backyard <3

Breakfast in Asylum Down: white bread, tea, heavenly sweet pineapple and koose. Koose is made from beans, kind of like a local porridge in shape of a ball. Really delicious!

Saavuin myöhään illalla Asylum Downiin ja menin siitä melkein suoraan nukkumaan. Aamulla nukuin pitkään, söin pienen aamupalan ja lähdimme Joen kanssa hakemaan kahta Diakin opiskelijaa (Porin kampukselta) kentältä. Hyppäsimme kuuluisaan trotrohon, joka nauratti minua tosi paljon. Olin lukenut niistä etukäteen ja tiesin jo suunnilleen, mistä on kyse. Mutta se että pääsin istumaan tähän pieneen pakettiautoon, joka on ahdattu täyteen ihmisiä, on kyllä mieletön kokemus! Trotro on edullisin ja näppärin tapa kulkea paikasta toiseen, kun vain oppii mihin oikeen pitää hypätä. Tähän mulla menee tosin vielä hetki aikaa... Saavuimme Kotokan lentokentälle, josta haimme Even ja Henriikan, Porin Diakin sairaanhoitaja-opiskelijat.

Otimme taksin Asylum Downiin, jonka jälkeen kävimme syömässä lähellä olevassa intialaisessa ravintolassa. Kannattaa muuten aina kysyä ensin, mitä heillä on. Me yritimme tilata listalta erinnäisiä asioita, mutta joka kerta vastaukseksi tuli eioo:ta. Lopulta tilasimme sian säkissä ja jokainen sai lopulta jotain. Emme kuitenkaan pystyneet syömään niitä loppuun, sillä ruoka oli todella tulista!

Indian food which was delicious but way too spicy...

Meillä ei tietenkään ollut mukanamme paikallista käteistä ja kortti ei käy juuri missään. Pienen selvittelyn jälkeen saimme käydä nostamassa rahaa automaatista ja kävimme samalla hakemassa meille paikalliset puhelinliittymät ja netin. Ja voi minkälaista sählinkiä se oli! Jos käyt Suomessa hakemassa prepaid-liittymän, siinä menee hyvässä lykyssä 10 minuuttia (jos hakee R-kioskilta, voi mennä jopa minuutti!). Täällä jo pelkkien sim-korttien hankkiminen vei melkein tunnin! Lisäksi hankimme vielä sim-kortit wifiä varten. Mutta ei ollut kyllä kallista: 6GB:n netti kolmeksi kuukaudeksi maksoi 75 cediä (16,70e) sekä liittymän avaaminen 6 cediä (1,40e) + 10cediä (2,20e) puhe- ja tekstariaikaa.

Lopulta kävimme maksamassa ruokamme ja haimme lähikojusta muutaman oluen. Tällä kojulla oli muutamia paikallisia nauttimassa alkoholia ja yksi heistä esittäytyi olevansa coffee1234. Coffee1234 ilahtui äärimmäisen paljon, kun kuuli että olemme Suomesta. Hän tarjosi meille paikallista herkkua, Abe Nsuota, vahvaa inkivääri-juomaa. Sitä tarjottiin pienessä pussissa ja minun mielestäni se maistui pahalta. Todella pahalta. Coffee1234 lupasi tarjota jatkossakin meille juomia, olihan hän mestoilla joka päivä. Hyvästelimme herran ja muut paikalliset ja suuntasimme asuntomme pihalle nauttimaan ostamiamme juomia yhdessä Joen kavereiden kanssa.

Näin sujui ensimmäinen kokonainen päivä Ghanassa.

Kohta lähdetään!

Tavarat alkaa olla jo kasassa, lääkkeet on hankittu ja tuliaiset ostettu. Muutama päivä vielä ja matka kohti Ghanaa alkaa!

Tässä pitäisi olla tärkeimmät, mutta aina tuntuu että jotain unohtuu!

Tuliaisiksi Eurooppa-palapeli, Muumi-muistipeli, vihkoja, karkkia ym.

Opiskelen siis kolmatta vuotta sosionomi-kirkon nuorisotyönohjaajaksi Diakonia-ammattikorkeakoulussa ja suoritan monikulttuurisuus ja moninaisuus (MMK) opintokokonaisuuden työharjoittelun Ghanassa. Työharjoitteluni on St. Paulin luterilaisessa koulussa, joka kestää 10 viikkoa. Se, mitä oikeasti pääsen siellä tekemään selviää vasta paikan päällä. Loput 2 viikkoa ennen Suomeen paluuta on tarkoitus reissata ympäri Ghanaa!

Ghana sijaitsee Länsi-Afrikassa. Jos olet pelannut Afrikan tähti-lautapeliä, Ghana sijaitsee Kultarannikon kohdalla (josta sai hyvällä tuurilla tuplarahat!), joka on muuten Ghanan entinen nimi. Muistatko myös Orjarannikon, johon jäi jumiin heittovuoron ajaksi jos nosti tyhjän pelinappulan? Ghanan orjalinnakkeet sijaitsevat Cape Coastilla, jonka surullista historiaa on tarkoitus käydä myös katsomassa.

Ghanan pääkaupunki on Accra. Saavun maanantaina 14.9. Accraan, Kotokan lentokentälle, josta minut noudetaan Asylum Downiin. Asustelen Asylum Downissa kolme kuukautta, joka on lähellä luterilaista koulua. Onneksi Ghanan virallinen kieli on englanti, joten minulla on mahdollisuus opettaa ja ohjata koulussa ilman tulkkia :) Lämmintä myös tulee olemaan, sillä lämpötilta Accrassa hipoo +30 astetta!

Huii! En vieläkään tajua, että kohta ollaan oikeasti jo Ghanassa! Toivottavasti tämän blogin kautta joku saa vinkkejä omiin reissuihinsa sekä pystyn viestittämään perheelle ja kavereille, millaista Accrassa on astustella :)